SM-tempo;
Tempon ajelin niin kovaa kuin pystyin. Jalat eivät vain toimineet kuten olin ajatellut. Tiistain harjoitustempossa jalat olivat aivan erilaiset. Tiistaina jalat kävivät ja muuten kroppa pysyi paikallaan. Perjantain tempossa koko kroppa teki liikettä. Ajo meni siis kokonaisuudessa yliyrittämiseksi. 10 kilometrin jälken sain tiedon, että olen Anne Rautiota 10 sekuntia perässä. Yritin epätoivoisesti muuttaa rytmiä, mutta ei siitä mitän hyötyä ollut. Kun kaikki olivat maalissa ja vertailtiin aikoja, olin kokonaisuudessa hävinnyt 49 sekuntia. Anne oli siis tullut myös vastatuuli osuuden huomattavasti kovempaa.

Ajoon voin kuitenkin ollu kuta kuinkin tyytyväinen, sillä muiden mukaan keskinopeus oli 40km/h luokkaa. Ainoa, mikä ajossa jöi kismittämään oli se, että en saanut huoltoautoa. Huoltoauton saivat vain viime vuoden viisi parasta. Ei näissä karkeloissa ollut viime vuotisesta aika-ajon mestaruudesta mitään apua. Huoltoautoa olisin tarvonnut siksi, että isällä on sen verran rauhoittava ääni radion toisessa päässä, että sitä olisi tarvittu koko matkan, eikä vain satunnaisia osuuksia reitin varrella. Heljä Korhonen oli lopputuloksissa kolmas.

SM-maantie;
Kilpailu lähti mukavasti käyntiin, mutta sade oli tehnyt radasta liukkaan ja odotettavissa oli ehkä jonkin sortin kasa ensimmäisellä kieroksella. Kasa tapahtuikin viimeisessä mutkassa mentäessä maalisuoralle( porukka oli jo kutistunut 6 henkilöön, sillä pienessä mäessä tehtiin irtiotto). Edessäni kaatui kaksi mitalisuosikkia, Carina Ketonen ja Anne Rautio. Siinä oli meille neljälle tietenkin mahdollisuus päästä irtiottoon ilman näitä kuskeja. Pysyimme loppuun asti irti, vaikka Carina jauhoikin koko ajan perässämme 12-30 sekunnin päässä YKSIN. Siinä oli päivän kovin suoritus!

Neljän porukassa meitä oli minä, Heljä Korhonen, Mirella Harju ja Paula Suominen. Heljältä meni viidennellä kierroksella rengas ja hän joutui jättäytymään mitalitaistelusta pois. Irtiottoon jäivät siis minä ja kaksi turkulaista samasta seurasta. Pientä tiimityöskentelyä tytöillä oli, mutta ei vielä puolessa välissä viimeistä kierrosta tuottanut tulosta. Loppukiri meni niin, että Paula uhrautui vetämään kiriä ja minä tiukasti peesissä Mirellan ollessa takanani. Mirella kuitenkin pääsi lähtemään minua aikaisemmin ja lähdin tietenkin perään. Ajoin viimeiseen kurviin sisä kautta ja se oli virhe. Mirella pääsi leikkaamaan ulko kautta ja minä jouduin jarruttamaan. Siinä meni sen verran vauhtia pois, että käin auttamatta toiseksi.

Viikonlopusta tuli kaiken kaikkiaan siis kaksi hopeaa. Kuullostaa minun korvaan nyt vielä hieman pettymykselle, mutta otan tämän haasteena ja harjoittelen ensi vuodeksi paremmin.

Tätä hetkeä on vuosi kauhulla odotettu. Tämä hetki synnyttää mahassa lentäviä perhosia ja epätoivoisia änkytyskohtauksia. Seuraavat 30 tuntia tulevat olemaan täynnä ilon ja surun hetkiä. Tuntien aikana Porin tuntumassa kuluu kilo tolkulla spagettia, jota pyöräilijät käyttävät hyvänä energian lähteenä ennen kisaa ja kisan jälkeen valmistautuessaan seuraavan päivän koitoksiin.

Minulla itselläni, Tatulla ja Linnealla on kohta spagetti/jauheliha annokset edessä ja koitamme saada ne kurkusta alas. Luulen, että kaikilla aineenvaihdunta on hyvin kiihtyneenä, sillä aika-ajon starttiin on 5-6 tuntia aikaa. Linnea ajaa N-18 sarjassa ja hänen matkansa tulee olemaa 16 kilometriä. Minä ajan ensimmäistä vuotta N-elitessä ja minun tulisi sotkea tempopyörää 26 kilometriä täyttä vauhtia. Tatu tekee tänään kuitenkin pisimmän suorituksen, sillä matkana on 42 kilometriä. Toivotan siis heille ja muillekkin kisailijoille paljon tsemppiä!

--
Belgiasta on siis kotiuduttu maanantai iltana. Matka oli aika hektinen. Juna oli myöhässä ensin 20 minuuttia ja lentokentällä ihmisryysis oli pahimmillaan juuri alkaneiden lomien takia. Minulla oli kuitenkin niin kova hinku jo kotiin, että ohitin törkeästi ainakin 100 ihmistä lähtöselvityksessä. (ps. Espanjaan menevillä ihmisillä ei ollut kiirettä ja minulla oli aikaa mennä lentokoneeseen 30 minuuttia.) Ehdein kuitenkin koneeseen, vaikka tätit jo kuuluttivatkin viimeisiä matkustajia koneeseen.

Tiistaina kävin tekemässä valmistavan temporeenin kuuluisalla viikkotempo radallamme. Sain peesiini ajon aikana kaksi vähän vanhempaa polkijaa, jotka seurasivat silmät kiiluen ajamistani. Sen syystä paransin luultavasti 25 sekuntia aiempaa tempoennätystäni reitillä. Aikani oli 14.45, joka on ensimmäinen 15 minuutin alitus itsellä.

Keskiviikkona kävin tekemässä pientä autopeesiä ja muuten vain pyörittelyä. Muut päivät ovat sujuneet hyvässä seurassa lenkkiä ajellen. Nyt olisi siis tiedossa viikonloppu täynnä kovia tempoaikoja ja jänniä ratkaisua maantiellä. Edessä ovat siis SM-kisat Porin maisemissa.

Romsee;

Romsee, väkisin tuli maanantai-iltana ennen nukkumaan menoa se kisa mieleen. Olin viime vuonna aivan totaalisen kuollut kisassa, että kisan jälkeen, siis kaikkensa antaneena. Ei meinannut uni ihan heti tulla silmään, koska seuraava päivä tulisi olemaan totaalista kärsimystä. Eilen, tiistaina, sain kovimmat sykkeet ennen lähtöä. Normaalisti ennen starttia syke paukkuu 55-65 välillä, mutta nyt se oli jo jopa 75-80!

Reitti oli aivan sama kuin viime vuonna. Viime vuonna se oli raateleva, mutta tänä vuonna se olikin ihan ok! Ei tuntunut missään vaiheessa pahalta tai olisi joutunut tiukille. Se johtui kai siitä, että ajoin "aja madollisen helpolla"-tyylillä viime vuotta muistaen. Olin lopulta viides.

Tänä vuonna oli kuulemani mukaan vielä kovemmat kuskit viivalla kuin viime vuonna. Lähtijöitä ei tosin ollut normaalisti, koska luulen, että se pieni nyppylä ja arkipäivä saattoi karsia kilpailijoita. Vain puolet pääsivät taas kerran ylittämään maaliviivan. Ajajia oli kuitenkin todella monesta maasta! Belgiasta, Hollannista, USA:sta, Australiasta, Tshekeistä, Saksasta, Luxemburgista ja tietty ainakin Suomesta.

Noista sykkeistä vielä sen verran, että todellakin ei ole mikään hirveä jännitys päällä, kun pitäisi startata. Kun katselen ympärillä olevien sykkeitä niin ne hakkaavat yli 115! Ei se minullekaan uutta olisi, sillä Suomessa syke ennen starttia hakkaa varmasti yli 130.

Passendalen;
Reitti oli muistini mukaan hieno! Hieman alkua oltiin muutettu viime vuodesta, muutos oli minusta kuitenkin vain positiivinen. Ei ollut sitä alun "vaarallisinta" pätkää. Kisa sujui melkein loppuun asti vauhdikkaana, ketään ei siis päästetty irti. Kaksi kierrosta ennen maalia kuitenkin neljä tyttöä vilahti näkymättömiin minun nukkuessa aurinkokannella. Ääh, miksi aina olen väärässä paikassa väärään aikaan? Noh, päätin kuitenkin olla tekemättä mitään tyhmyyksiä ennen maalia, joten pysyttelin kärjen tuntumassa, joskus hieman taaempanakin. Loppukilometrillä minulla oli kuitenkin hieman ahdas ajaa ja en päässyt näyttämään oikein sitä kunnon kiriä. Olin 13 maaliviivalla. Ihan ok ajo hieman mäkisemmällä reitillä, jossa yritin tehdä ratkaisujakin puolessa välissä kisaa.

Berchem;
Keli näytti aamulla hyvin lupaavalta. Aurinko möllötti sinisellä taivaalla ja oli suhteellisen lämmin, mutta miten sää voikaan muuttua päinvastaiseksi 40 minuutissa? Kisapaikalle saavuttaessa aurinko oli häipynyt pilvien taakse ja alkoi sataa vettä. Vesi ei ollut hirveän tervetullutta, sillä reitillä oli paljon mukulakiviä (40% reitistä, yksi kierros 7 kilometriä) ja ratikoiden kiskoja, mitkä ovat hyvin liukkaita sateella! Sade jotenkin madalsi kisatunnelmaani ja oli hyvin vaikea motivoitua lähtöön, missä kasat olivat melkein sata varmoja.

Ensimmäiset kierrokset ajettiin rauhallisesti. Reitillä olevat mukulakivet taisivat "järkyttää" muitakin ajajia. Ensimmäisellä kierroksella mietin ihan tosissani, että jätänkö kisan kesken, mutta pienessä päässäni kuitenkin löysin järkevän syyn jatkaa. Syy oli se, että osaisin joskus hamassa tulevaisuudessa ajaa kunnolla, järkevästi ja kovaa vesisaatessa. En kyllä tykännyt reitistä ollenkaa, eilinen reitti oli paljon mukavampi!

Kuten jo mainitsin niin kisassa tuli kasa. Kasa tapahtuui kolmannella kierroksella, kuulemma. Itse en kyseistä kasaa huomannut tai edes kuullut. Joskus käy se tuuri mullakin! Viiden kierroksen jälkeen loppui sade ja tie kuivui aika nopeasti, koska aurinko alkoi paistaa. Päästiin siis ajamaan kovaa ilman pahempia riskejä. Tänään olin kuitenkin sen verran jumissa, että jätin suurimmat vetohommat tällä kertaa muille. Ehkä se jollain tapaa taas kostautui, sillä seitsemän pääsi riskillä ajotavalla hatkaan.

Maaliviivan takaa löysin itseni kuitenkin yhdeksäntenä. Jos nyt ensi vuotta katsotaan jo silmät kiiluen niin selvästi minun tulisi parantaa tätä niin sanottua tempokykyäni ja voimaa, jotta porukasta pääsisi lähtemään helposti hatkaporukoihin...

Huomenna alkaa pieni kisaputki, kahdeksaan päivään mahtuu viisi kisaa. Viimeinen kisa on 22 päivä ja 23 päivä lähden takaisin Suomeen. Suomeen tulen, koska 27-29.6 käydään pyöräilyn SM-kisat Porissa. (28 päivä tulee muuten 19 vuotta mittariin, joten kohta lähtee se viimeinenkin teinivuosi käyntiin.)

Aika on kulunut viime päivinä hiukan tahmean laisesti. Tai alku viikosta kävin Antwerpenissä kävelemässä jalkani tyhjiksi, kun sorruin "hieman" shoppailemaan. Aikaa kului noin vain kuusi tuntia! Olin sinä aamuna käynyt lenkillä, mutta lenkki loppui puolentunnin kohdalla, ku minulla meni rengas ja enhän minä sitä päälirengasta saanut ilman rengasrautoja pois. Onneksi paikallinen eläkeläispöräilijä pysähtyi kohdalleni ja kysyi, että tarvitsenko apua. Tarvitsinhan minä.. Kävin vielä kuuden tunnin kävelemisen jälkeenkin pyörittelemässä kyseisenä päivänä, ettei jalat menisi aivan jumiin.

Keskiviikkona ei jaloissa tuntunut kävely oikeastaan missää, luultavasti kiitos pyörittelemisen. Kävin sinä päivänä ajamassa neljä tuntia. Suurin saavutus lenkillä oli se, että en ajanut kertaakaan samoja teitä vaan osasin kiertää ison lenkin ilman suurempia vaikeuksia! Eilen pidin treeneistä pientä lepoa ja jalat vaikuttavat nyt ennen lenkille menoa suhteellisen hyviltä. Jos huomenna vaikka sävähtäisi! Huominen kisa käydään Passendalenissa. Osallistuin kyseiseen kisaan viime vuonna, joten reitti on tuttu tällä kertaa.

Pienet raportit viikonloppuna olleista kisoista;

Belsele:
Eilinen kisa ajettiin lämpimässä säässä. Aurinko ei kuitenkaan paistanut vaan ilma oli hyvin kosteahko. Ennen starttia ei ollut oikein fiilistä lähteä kisaamaan, mutta ainahan se pieni kilpailuvietti tulee korvien väliin, kun numerolappu isketään selkään. Ennen naisten starttia kisaa ajoivat nuoret ja salskeat pojat. Olin juuri hakenut numerolapun ja jäin seisomaan yhteen kulmaan, koska joukku ajajia oli juuri tulossa kyseiseen kurvin kulmaan. Sain pienen jännäkohtauksen, kun pojat menivät kurvissa mukkelismakkelis. Yksi pojista ei pystynyt edes jatkamaan kisaa vaan jäi maahan makamaan, taisi ilmat lähteä pihalle.

Tästä välikohtauksesta ei jäänyt kuitenkaan pahoja traumoja, koska pystyin keskittymään kisaan ihan hyvin. Reitti oli mukavaa ajettavaa, mutta pientä mäen nyppylää olisin kaivannut. Kisan ajelin suurimmaksi osaksi pääporukassa. Jonkun verran koitin alussa irti, mutta ei niistä mitään taaskaan tullut. Yritin myös lopussa ja olin muka ennen loppukiriä väsynyt, kun yksi tiimikavereistani huusi, että Lotta mene! En uskonut ja päädyin sijalle 19. Pieni itseluottamuksen katoaminen taisi olla "huonon" lopputuloksen syynä.

Prosperpolder:
T'män päiväsessä kisassa sain ajaa toivomaani nyppylää, mutta oisi se voinut ehkä hieman pitempi olla. Kisakylä koostui yhestä kirkosta ja maatiloista ja parista talosta. Maisemat olivat hyvinkin kauniit.

Kisa itsessään oli minusta aivan raivostuttavaa ajaa! Yritin tosissani tehdä töitä, mutta silti ei syntynyt mitään tulosta. Pari kierrosta sain vetää viiden hegen kanssa, mutta silti pääjoukko ajoi meidät kiinni. Olisi viitsinyt jatkaa vielä vähän aikaa jahtaamista, sillä edessämme oleva kahdeksan hengen irtiotto pysyi maaliin saakka. Kai se joskus nasahtaa! Loppukirissä olin 18.

Tässä kuitenkin linkki, jota ei voi olla hymyilemättä.
http://youtube.com/watch?v=5P6UU6m3cqk

Epäonni on tainnu sanoa tahdon ilman lupaani. Voitte siis kuvitella, että eilisessä kisassa tapahtui jotain, mistä en ole innoissani tai muutenkaan iloinen.

Kisan startti oli kymmeneltä aamulla, mikä oli kiva juttu. Illan sai siis vain oleskella ilman mitään kummempia aktiviteetteja. Polkeminen 180 hengen porukassa ei tuottant vaikeuksia, eikä myöskään "uusi" pyörä. Kisa sujui loppuun saakka kova vauhtisena ja olen 99%sesti tyytyväinen ajooni, koska maaliin ajettiin, tosin heittävällä etukiekolla ja vääntyneillä kahvoilla. Aivan, olin siis taas kasassa. Viimeiset viisitoista kilometriä olivat paikan hakemista keulille, kaikilla. Ajo olis siis hyvin varomatonta. Kolmetoista kilometriä meni vielä hienosti kasoja vältellessä, mutta kun oli kaksi kilometriä enää maaliin edessäni tapahtui kasa ja minä tietysti mukaan. Yritin väistää, mutta se ei tuottanut muuta kuin törmäämisen. Noh, jatkanpa tästä vain eteenpäin.

Isän ajatukset fillari-lehden foorumilla tästä;

Mitäs pitäis tehdä?
- Lisää jalkaa, jotta voi ajaa keulassa?
- Apupyörät?
- Epilepsialääkitys?

Jalat olivat kisassa hieman hukassa edeltävän päivän matkustelun takia, mutta kuten jo sanoin oli vauhti minulle ihan ok. Keskisyke oli kuitenkin 170, joten ei ihan helpolla päästy. Kisan voitti Marianne Voss, joten kisassa oli myös maailman kärkinimiä.

Nyt on surkutukset surkuteltu. Nyt pitää näemmä todella keskittyä huomiselle, sillä olisi Hollannissa tiedossa 140 kilsan kisa. Matka tänne Belgiaan onneksi sujui hyvin, ei siis sisältänyt myöhästyneitä lentoja tai muuten vain pahaa oloa. Ei se huomenna kovin huonosti siis voi mennä?

Eilinen päivä oli suurimmaksi osaksi katastrofi. Aamulla starttasimme Söpöllä Tampereelle korttelin SM-kilpailuihin. Lähdimme hyvissä ajoin kotoa ja jossakin vaiheessa matkaa minulle tuli pieni vessahätä, mutta päätin odottaa saapumista kisapaikalle, ettei tarvitse minun takia pysähtyä huoltoasemalle. Yllätyksekseni mikään paikka ei ollut auki ja sain hampaat irvessä pidätellä yhdeksään asti, että pukuhuoneet aukenivat. Sitä se on, kun jännittää heti herättyään, vessat ovat siis tärkeitä.

Lämmittelu sujui hyvin ja tunsin oloni hyväksi. Lämmittelyn jälkeen päätin käydä pukuhuoneissa vessassa. Vessat olivateräässä kerrostalossa, missä oli hissi. Pyöräilijänä en kuitenkaan voinut käyttää portaita edes alastullessa ja käytin hyväkseni hissiä. Hissi kuitenkin meni jumiin ja jäin hissin sisälle loukkuun. Sain ahdistuskohtauksen ja happi meinasi loppua kesken, ainakin niin min kuvittelin. Joka tapauksessa ne seitsemän minuuttia olivat kauhun hetkiä. Pääsin kuitenkin pois, kun hissi "tilattiin" ylimpään kerrokseen ja ovet suostuivat avautumaan. Huoh!

Hissistä päästyäni jouduin keräilemään itseäni kisaa varten jonkun aikaa. Kun kisa starttasi tunsin, että tänään ajo on kohtalaista ja lähdin paukusta irti. Meitä oli aluksi neljän hengen tyttölauma, mutta kutistui 15-17 kierroksen jälkeen kahteen minuun ja Heljä Korhoseen. Veto sujui aika tasaisesti, mutta 20 kierroksen jälkeen irtiottokaverini koitti irti ja minä menin heti perään. Sain hänet 100 metrin ajon jälkeen kiinni ja olin menossa ohitse, mutta mukulakiville päästyessä ajokaverini heilahti juuri sille puolelle missä olin ja minä menin kumoon. Ehdin huutaa, että älä heilahda, mutta huuto taisi vain säikäyttää ja laulu oli valmis.

Keräilin iseni kuitenkin ylös ja huusin varapyörää. Moni juoksi auttamaan ja tuomaan toisten ajureiden pyöriä, mutta klossit olivat väärät.. Isäni juoksi monen sadan metrin päästä ja tajusi aukaista jarrut omasta pyörästäni ja kääntää ajokahvat suoraan. Pääsin jatkamaan matkaa, vaikka päässä, olkapäässä, lonkassa ja kädessä tuntui kipua. Ohitseni oli kuitenkin mennyt yksi tyttö ja sain hänet aika nopeaan kiinni, kun minulle selvisi, että en saakaan neutraalikierrosta, koska olin ajanut 50 metriä yli sallitun rajan. Se otti aika pahasti päähän. Myötätuntoa olisin tässä tilanteessa kaivannut, koska kaikki näkivät, että minulla olisi ollut 50%in mahdollisuudet kuitenkin voittaa. Säännöt ovat kuitenkin sääntöjä, mutta 50 metriä! Tippa linsissä vedin loppukierroksia ja samalla vedin tippunutta tyttöä perässäni. Viimeisellä kierroksella minulle tuli kuitenkin niin iso tunnekohu, että en pystynyt enää itseäni tsemppaamaan ja jäin kolmanneksi.

Maaliviivan jälkeen menin eteenpäin ja istahin maahan ja otin syvään henkeä, mutta itke se sieltä vain tuli. Siinä vaiheessa tuntui, että tässä meni koko maailma pirstaleiksi. Nyt kuitenkin mietin, että ei se ole viimeinen kisa vaan niitä tulee vielä! Eniten harmittaa, että reitti oli upea ja hyvässä kisassa piti mennä möyrimään. Reittiä voisin kehua, vaikka loputtomiin! Kiitokset vain kisojen järjestäjille sen puolesta!

Tänään kaatuminen tuntuu alavatsalihaksissa, polvessa, olkapäässä, persuksissa ja kävivarressa. Siniä laitettiin kaatumisesta tulleisiin haavoihin ja kylmää turvotuksiin. Tästä pitäisi keskiviikoksi toipua seuraavaan kisaan, joka kisataan Hollanissa. Matkani jonnekkin on siis jatkumassa eteenpäin.