torstai 10. syyskuuta 2009

Heipä hei kaikki ihkut pyöräilyihmiset! Tänne Belgiaan kuuluu oikein 
hyvää, aurinko paistaa maireasti siniseltä taivaalta kuin Naantalissa
konsanaan.

Ajoin lauantaina pyörällä kilpaa, kuten myös sunnuntaina ja
maanantaina. Uhmasin minulle osoitettuja vihjauksia, joiden mukaan
ajan jalat altani, jos starttaan kolmena päivänä putkeen, mutta hei,
ajamaanhan tänne on tultu, ja jos ne jalat on joskus ajettava altansa,
niin nyt on se aika, jos koskaan. Nih.

Lauantaina starttasin kermikseen Belgian rannikolla, jossa Atlantti
pauhaa rannoilla kuin tahtoen syödä suihinsa kaikki pienenpienet
pyöräiljätyttöset, ja tuuli, joka tahtoo nostaa korviin kaikki
kilpailua seuraavien tyttösten hamoset.
Kilpailu itsessään sujui aktiivisesti, joukkueenjohdon
tienvarsiohjeita seuraten.
Sijoitus ei ollut mikään erityinen, sillä pelotonilta karannut
tyttöporukka oli jo vienyt kaikki kärkisijat, ja kun peloton vyöryi
betonisten kuilujen läpi vellovana, hikisenä kollektiivina kohti
maaliviivaa, keskityin jo kuikuilemaan maalisuoralla odottavia, ah
niin komeita Chebicin huoltopoikia, jotka olivat saapuneet kaukaiseen
merenrantakylään seuraavaan femi-reisien jylläämistä keskellä
länsi-Flanderin tasankoja.

Sunnuntaina vuorossa oli startti, missäpä muualla kuin
länsi-Flanderissa. Tällä kertaa reitti oli ohi katolisen kirkon, ja
hartaana luterilaisena pidin tätä ehdottoman syrjivänä, tasa-arvoa
tulisi nimittäin vaalia myös kisareittien valinnassa. Kuin iskuna
kasvoille, tapahtui kisan aikana tilanne, joka olisi voinut tehdä
minusta osan katolista kirkkoa, kirjaimellisesti. Tämä jäi kuitenkin
vain kuriositeetiksi, onneksi, sillä kirkon kivinen seinä ei
houkutellut enempään. Itse kilpailu meni hiukan kuten lauantainakin,
ryhmä tyttöjä, mukaanlukien oman seurani misu, karkasi loppumatkasta,
joten vietin aikaa ns. kannella, odotellen sitä kuuluisaa massakiriä,
jossa reidet puhuvat ja keuhkot vinkuvat, kuin porsaat karsinassaan
keskellä Belgian tasankoja, joilla tuuli taukoaa harvoin ja sade
hukuttaa viimeisenkin toivonpilkahduksen. Sijoitus oli 11., eli
mukiinmenevä. Tämän voi tietenkin olettaa riippuvan mukista, mutta
otetaan nyt sellainen sopivanlainen. Ei muovinen.

Maanantain, tuo päivä, joka oli vievä jalat altani. Startti jossain
kaukana, liekö länsi-Flanderissa, iltapäivällä. Vuorossa normaalihko
70km:n kisa, ainoana erikoisuutenaan se, että se käytiin
kortteliradalla. Hmmm. Kisaan lähdettiin huoltopoikien mukaan
äärimmäisen rauhallisen oloisesti, mutta se vaikutelma murskaantui
heti ensimmäisen kierroksen lopulla, kun pieni mutta äärimmäisen
reidekäs joukkomme ilmaantui maalisuoralle kuin hiihtokisassa
konsanaan, pitkässä jonossa, reidet omaa kieltään puhuen. Omani
puhuivat norjaa.

Kilpailua värittivät useat, lukuisat, jopa loputtomat
irtiottoyritykset, jotka kuitenkin tulivat kiinniajetuiksi äärimmäisen
vahvan Iso-Britannian joukkueen toimesta. Itse tarkkailin tilannetta
ja päätin jopa sivuuttaa joukkueenjohdon ohjeet kovasta yrittämisestä
lopussa, odottaen sen sijaan loppukiriä, jossa koin olevani vahvoilla
tuona armon päivänä. Tulimme kuin tulimmekin kiriin yhtenä kappaleena,
ja viimeisen mutkaan jälkeen asemani olivat hyvät, ja nappasinkin
kiristä neljännen sijan. Parempaankin olisi ollut rahkeita, mutta
sellaista on kiriminen, marginaalit pieniä kuin millimetrit
viivaimessa. Kisa suurimpana antina oli kuitenkin hieno onnistuminen
juomapullon nappaamisessa vauhdista, mikä vapautti ilmoille suuren
huokauksen, jota kilpasisarukset sitten ihmettelivät kaiken sen tuskan
ohessa.

Tiistaina olikin sitten vuorossa palauttava harjoitus, sekä hiukan
sosiaalista turaamista huoltohommisssa, sillä oli huoltopoikien aika
ajaa kilpaa. Olin vaipua epätoivoon, sillä huoltaminen oli äärimmäisen
tylsää, mutta kohtalo puuttui peliin ja katkaisi toisen huoltopojan
ketjut, joten hän oli liittyvä seuraani loppukilpailun ajaksi.

Keskiviikon kohokohta oli ehdottomasti kaupunkiseikkailu Antwerpenin
ostoskadulla, josta tie vei kohti massiivista elokuvateatteria, jonka
todettiin olevan odotuksiin nähden edullinen, kunnes huoltopoikien
silmät olivat pudota päästänsä heidän nähdessään karkkien
pöyristyttävän 18.55? kilohinnan! Siinäpä kalvakoitui halvan
leffalipun hinta mielessä, ja ajotytöllä riitti naurettavaa aina
belgilaisen illan pimenemiseen saakka.

Lisäksi illan mentaalivelmuiluun, eikon valmennukseen kuului
hämähäkinsietoa ja sen metsästystä. Se oli iso ja pelottava, jopa
huoltopoikien mielestä. Itse en tosin edes kirkunut, vaikka mieleni
olisi tehnyt nostattaa ikkunat särkevä joiku, joka olisi vuodattanut
tummaa verta huoltopoikein korvista seitkytlukulaiselle
kokolattialaattamatolle.

Jatkon kilpailuohjelma sisältää kilpailuja. Oho! Seuraavat niistä ensi
viikonloppuna, sitä seuraavat myöhemmin, viisi niitä taitaa vielä
olla, ainakin. Tarkoituksena tuloksenteko, tavoitteena entistä parempi
tallipaikka ensi kaudelle, eteenpäinhän pyörällä mielummin on mentävä
kuin paikallaan pysyttävä, eiks ni?

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

:-) ;-)

Terhi kirjoitti...

Miten musta tuntuu, että ainakin toisella sun huoltopojista on jotain tekemistä ton tekstin kirjoittamisen kanssa. Naurattaa.