Heipä hei kaikki ihkut pyöräilyihmiset! Tänne Belgiaan kuuluu oikein 
hyvää, aurinko paistaa maireasti siniseltä taivaalta kuin Naantalissa 
konsanaan.

Ajoin lauantaina pyörällä kilpaa, kuten myös sunnuntaina ja 
maanantaina. Uhmasin minulle osoitettuja vihjauksia, joiden mukaan 
ajan jalat altani, jos starttaan kolmena päivänä putkeen, mutta hei, 
ajamaanhan tänne on tultu, ja jos ne jalat on joskus ajettava altansa, 
niin nyt on se aika, jos koskaan. Nih.

Lauantaina starttasin kermikseen Belgian rannikolla, jossa Atlantti 
pauhaa rannoilla kuin tahtoen syödä suihinsa kaikki pienenpienet 
pyöräiljätyttöset, ja tuuli, joka tahtoo nostaa korviin kaikki 
kilpailua seuraavien tyttösten hamoset.
Kilpailu itsessään sujui aktiivisesti, joukkueenjohdon 
tienvarsiohjeita seuraten.
Sijoitus ei ollut mikään erityinen, sillä pelotonilta karannut 
tyttöporukka oli jo vienyt kaikki kärkisijat, ja kun peloton vyöryi 
betonisten kuilujen läpi vellovana, hikisenä kollektiivina kohti 
maaliviivaa, keskityin jo kuikuilemaan maalisuoralla odottavia, ah 
niin komeita Chebicin huoltopoikia, jotka olivat saapuneet kaukaiseen 
merenrantakylään seuraavaan femi-reisien jylläämistä keskellä 
länsi-Flanderin tasankoja.

Sunnuntaina vuorossa oli startti, missäpä muualla kuin 
länsi-Flanderissa. Tällä kertaa reitti oli ohi katolisen kirkon, ja 
hartaana luterilaisena pidin tätä ehdottoman syrjivänä, tasa-arvoa 
tulisi nimittäin vaalia myös kisareittien valinnassa. Kuin iskuna 
kasvoille, tapahtui kisan aikana tilanne, joka olisi voinut tehdä 
minusta osan katolista kirkkoa, kirjaimellisesti. Tämä jäi kuitenkin 
vain kuriositeetiksi, onneksi, sillä kirkon kivinen seinä ei 
houkutellut enempään. Itse kilpailu meni hiukan kuten lauantainakin, 
ryhmä tyttöjä, mukaanlukien oman seurani misu, karkasi loppumatkasta, 
joten vietin aikaa ns. kannella, odotellen sitä kuuluisaa massakiriä, 
jossa reidet puhuvat ja keuhkot vinkuvat, kuin porsaat karsinassaan 
keskellä Belgian tasankoja, joilla tuuli taukoaa harvoin ja sade 
hukuttaa viimeisenkin toivonpilkahduksen. Sijoitus oli 11., eli 
mukiinmenevä. Tämän voi tietenkin olettaa riippuvan mukista, mutta 
otetaan nyt sellainen sopivanlainen. Ei muovinen.

Maanantain, tuo päivä, joka oli vievä jalat altani. Startti jossain 
kaukana, liekö länsi-Flanderissa, iltapäivällä. Vuorossa normaalihko 
70km:n kisa, ainoana erikoisuutenaan se, että se käytiin 
kortteliradalla. Hmmm. Kisaan lähdettiin huoltopoikien mukaan 
äärimmäisen rauhallisen oloisesti, mutta se vaikutelma murskaantui 
heti ensimmäisen kierroksen lopulla, kun pieni mutta äärimmäisen 
reidekäs joukkomme ilmaantui maalisuoralle kuin hiihtokisassa 
konsanaan, pitkässä jonossa, reidet omaa kieltään puhuen. Omani 
puhuivat norjaa.

Kilpailua värittivät useat, lukuisat, jopa loputtomat 
irtiottoyritykset, jotka kuitenkin tulivat kiinniajetuiksi äärimmäisen 
vahvan Iso-Britannian joukkueen toimesta. Itse tarkkailin tilannetta 
ja päätin jopa sivuuttaa joukkueenjohdon ohjeet kovasta yrittämisestä 
lopussa, odottaen sen sijaan loppukiriä, jossa koin olevani vahvoilla 
tuona armon päivänä. Tulimme kuin tulimmekin kiriin yhtenä kappaleena, 
ja viimeisen mutkaan jälkeen asemani olivat hyvät, ja nappasinkin 
kiristä neljännen sijan. Parempaankin olisi ollut rahkeita, mutta 
sellaista on kiriminen, marginaalit pieniä kuin millimetrit 
viivaimessa. Kisa suurimpana antina oli kuitenkin hieno onnistuminen 
juomapullon nappaamisessa vauhdista, mikä vapautti ilmoille suuren 
huokauksen, jota kilpasisarukset sitten ihmettelivät kaiken sen tuskan 
ohessa.

Tiistaina olikin sitten vuorossa palauttava harjoitus, sekä hiukan 
sosiaalista turaamista huoltohommisssa, sillä oli huoltopoikien aika 
ajaa kilpaa. Olin vaipua epätoivoon, sillä huoltaminen oli äärimmäisen 
tylsää, mutta kohtalo puuttui peliin ja katkaisi toisen huoltopojan 
ketjut, joten hän oli liittyvä seuraani loppukilpailun ajaksi.

Keskiviikon kohokohta oli ehdottomasti kaupunkiseikkailu Antwerpenin 
ostoskadulla, josta tie vei kohti massiivista elokuvateatteria, jonka 
todettiin olevan odotuksiin nähden edullinen, kunnes huoltopoikien 
silmät olivat pudota päästänsä heidän nähdessään karkkien 
pöyristyttävän 18.55? kilohinnan! Siinäpä kalvakoitui halvan 
leffalipun hinta mielessä, ja ajotytöllä riitti naurettavaa aina 
belgilaisen illan pimenemiseen saakka.

Lisäksi illan mentaalivelmuiluun, eikon valmennukseen kuului 
hämähäkinsietoa ja sen metsästystä. Se oli iso ja pelottava, jopa 
huoltopoikien mielestä. Itse en tosin edes kirkunut, vaikka mieleni 
olisi tehnyt nostattaa ikkunat särkevä joiku, joka olisi vuodattanut 
tummaa verta huoltopoikein korvista seitkytlukulaiselle 
kokolattialaattamatolle.

Jatkon kilpailuohjelma sisältää kilpailuja. Oho! Seuraavat niistä ensi 
viikonloppuna, sitä seuraavat myöhemmin, viisi niitä taitaa vielä 
olla, ainakin. Tarkoituksena tuloksenteko, tavoitteena entistä parempi 
tallipaikka ensi kaudelle, eteenpäinhän pyörällä mielummin on mentävä 
kuin paikallaan pysyttävä, eiks ni?