GP Roeselare on ajettu, ei niinkään hyvällä menestyksellä, mutta kokemuksen se ainakin toi. Aamulla tein kuten normaalistikin teen kisa-aamuina eli syön 3-3,5 tuntia ennen kisaa ja join suhteellisen paljon, koska päivälle oli luvattu 25-28 asteen lämpöä. Muutenkin oli ihan hyvä fiilis lähteä ajamaan.

Kisa alkoi agressiivisesti, kuten oli odotettavissakin. Itse en ollut kuitenkaan niin hermostunut kuin Het Volkissa, joten vältyin itse pahimmilta heilumisilta. 25-30 kilometrin kohdalla kuitenkin sattui kasa, mihin itsekkin jouduin. Ensimmäinen ajatus siinä maassa istuskellessa oli, että onko solisluu kunnossa. Olihan se ja pystyin jatkamaan matkaa, päivä kisan jälkeen siis tänään tunnen kireyttä vain pakarassa kaatumisesta ja onhan se hieman punasininen sävyltäänkin. Pääsin jopa jo pyörän päälle, mutta huomasin, että ketjut olivat pudonneet. Hätääntyneenä nousin pois pyörän päältä ja nostin ketjut sormin takaisin paikoilleen. Tiedän, olisihan se onnistunut helpommallakin.

Pääsin siis jatkamaan matkaa junnuraidat käsissä ja jaloissa. Pääsin takaisin porukkaan pujottelemalla huoltoautojen välissä. Oli kuitenkin hyvin vaikeaa päästä enään kärjen tuntumaan ajamaan porukassa ja aika kostautui, kun ensimmäiset kunnon mäet sattuivat kohdalle. Olin kaatumisesta aivan liian takana ja jäin kakkosporukkaan ajamaan, kun mäet oli osalle liian rankkoja kärjen vauhtiin verrattuna. Olivathan ne minullekkin rankkoja, mutta jos näyttää pahalle, niin väännän sen turbovaihteen päälle ja ajan, vaikka väkisin takaisin porukkaan.

Tällä kertaa se ei kuitenkaan onnistunut. Kärsin taas mahavaivoista kisan aikana ja kaikki mitä suuhuni laitoin, tulivat takaisin ylös. Energiat eivät imeytyneet ja hiljainenkin vauhti yhdessä vaiheessa teki minulle tiukkaa. Kävin huoltoautosta hakemassa pullon pelkkää vettä ja se auttoi paljon. Tiedänpähän tästä lähin ottaa kovaan kisaan pelkkää vettä ja geelejä, jotka imeytyvät edes jollakin tavalla.

Pääsin kuitenkin kisassa maaliin, mikä on hyvä juttu. Meidän ryhmämme ei kuitenkaan ajanut enää viimeistä yhdeksän kilsan kierrosta, vaan meidät ajatettiin maaliin suoraan isolta kierrokselta. 130sta pääsi ensimmäisessä ryhmässä 54 maaliin ja meidän ryhmästä noin 20-25 ajajaa. En edes tiedä onko meitä merkattu maaliin tulleiksi, mutta tiedän ainakin, että maaliin on ajettu ja sillä selvä. Huonomminkin olisi kai voinut mennä.

Tiedän myös senkin, että joka toinen, joka blogiani lukee kuvittelee, että eikö se nyt oikeasti jaksanut ajaa siellä ykkösporukassa? Lainaten yhtä toista pyöräilijää, jonka kanssa eilen keskustelin; hän sanoi, että Suomessa on sen verran vähemmän ajajia kuin täällä ja jos Suomessa jää kakkosporukkaan, se tarkoittaa, että ei ole jaksanut. Täällä juttu on kuitenkin aivan toinen, paikastaan tarvitsee taistella hampaat irvessä, kun taas Suomessa ei. Täällä tarvitaan pientä tuuria ja hyvää sijoittumista porukassa kunnon ohella. Ei sitä tietenkään voi tietää ennen kuin kokee.

Kun nyt aloitin suomalaisten suhtautumisesta pyöräilyyn, niin minua ärsyttä myös se, että monet suomalaispyöräilijät tai pyöräilijöiden vanhemmat kuvittelevat, että ketä ajaa aika-ajoa kovinta vauhtia on paras pyöräilijä. Tempossa muka näytetään, että kuka on kuka ja 200 kilsan maantiekisoille ei anneta mitään arvoa (naisilla 120-130km). Sanon vain, että niihin 200 kilsan maantiekisoihin tarvitaan sitä todellista kuntoa. Esimerkiksi etappikisoissa annetaan vain edes jonkinlainen mahdollisuus niille pärjätä, ketkä osaavat ja ovat pärjänneet tempossa, mutta huonoja kuitenkin ylämäkietapeilla. Huonot perustelut, mutta saa sanoa vastaan?:) Tai keksiä parempia perusteluja?!


Tässä kuva 20.4 otettu kuva kisan jälkeen. Silmät punasena ja naama kurassa, taas.