Eilinen päivä oli suurimmaksi osaksi katastrofi. Aamulla starttasimme Söpöllä Tampereelle korttelin SM-kilpailuihin. Lähdimme hyvissä ajoin kotoa ja jossakin vaiheessa matkaa minulle tuli pieni vessahätä, mutta päätin odottaa saapumista kisapaikalle, ettei tarvitse minun takia pysähtyä huoltoasemalle. Yllätyksekseni mikään paikka ei ollut auki ja sain hampaat irvessä pidätellä yhdeksään asti, että pukuhuoneet aukenivat. Sitä se on, kun jännittää heti herättyään, vessat ovat siis tärkeitä.

Lämmittelu sujui hyvin ja tunsin oloni hyväksi. Lämmittelyn jälkeen päätin käydä pukuhuoneissa vessassa. Vessat olivateräässä kerrostalossa, missä oli hissi. Pyöräilijänä en kuitenkaan voinut käyttää portaita edes alastullessa ja käytin hyväkseni hissiä. Hissi kuitenkin meni jumiin ja jäin hissin sisälle loukkuun. Sain ahdistuskohtauksen ja happi meinasi loppua kesken, ainakin niin min kuvittelin. Joka tapauksessa ne seitsemän minuuttia olivat kauhun hetkiä. Pääsin kuitenkin pois, kun hissi "tilattiin" ylimpään kerrokseen ja ovet suostuivat avautumaan. Huoh!

Hissistä päästyäni jouduin keräilemään itseäni kisaa varten jonkun aikaa. Kun kisa starttasi tunsin, että tänään ajo on kohtalaista ja lähdin paukusta irti. Meitä oli aluksi neljän hengen tyttölauma, mutta kutistui 15-17 kierroksen jälkeen kahteen minuun ja Heljä Korhoseen. Veto sujui aika tasaisesti, mutta 20 kierroksen jälkeen irtiottokaverini koitti irti ja minä menin heti perään. Sain hänet 100 metrin ajon jälkeen kiinni ja olin menossa ohitse, mutta mukulakiville päästyessä ajokaverini heilahti juuri sille puolelle missä olin ja minä menin kumoon. Ehdin huutaa, että älä heilahda, mutta huuto taisi vain säikäyttää ja laulu oli valmis.

Keräilin iseni kuitenkin ylös ja huusin varapyörää. Moni juoksi auttamaan ja tuomaan toisten ajureiden pyöriä, mutta klossit olivat väärät.. Isäni juoksi monen sadan metrin päästä ja tajusi aukaista jarrut omasta pyörästäni ja kääntää ajokahvat suoraan. Pääsin jatkamaan matkaa, vaikka päässä, olkapäässä, lonkassa ja kädessä tuntui kipua. Ohitseni oli kuitenkin mennyt yksi tyttö ja sain hänet aika nopeaan kiinni, kun minulle selvisi, että en saakaan neutraalikierrosta, koska olin ajanut 50 metriä yli sallitun rajan. Se otti aika pahasti päähän. Myötätuntoa olisin tässä tilanteessa kaivannut, koska kaikki näkivät, että minulla olisi ollut 50%in mahdollisuudet kuitenkin voittaa. Säännöt ovat kuitenkin sääntöjä, mutta 50 metriä! Tippa linsissä vedin loppukierroksia ja samalla vedin tippunutta tyttöä perässäni. Viimeisellä kierroksella minulle tuli kuitenkin niin iso tunnekohu, että en pystynyt enää itseäni tsemppaamaan ja jäin kolmanneksi.

Maaliviivan jälkeen menin eteenpäin ja istahin maahan ja otin syvään henkeä, mutta itke se sieltä vain tuli. Siinä vaiheessa tuntui, että tässä meni koko maailma pirstaleiksi. Nyt kuitenkin mietin, että ei se ole viimeinen kisa vaan niitä tulee vielä! Eniten harmittaa, että reitti oli upea ja hyvässä kisassa piti mennä möyrimään. Reittiä voisin kehua, vaikka loputtomiin! Kiitokset vain kisojen järjestäjille sen puolesta!

Tänään kaatuminen tuntuu alavatsalihaksissa, polvessa, olkapäässä, persuksissa ja kävivarressa. Siniä laitettiin kaatumisesta tulleisiin haavoihin ja kylmää turvotuksiin. Tästä pitäisi keskiviikoksi toipua seuraavaan kisaan, joka kisataan Hollanissa. Matkani jonnekkin on siis jatkumassa eteenpäin.