keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Päivää.
Nyt on taas luvassa Lottamaisia tarinoita, koska auttavaa välikättä ei ole nyt saatavilla. Se tarkoittaa siis sitä, että olen palannut Suomeen. Viimeisimmät kilpailut meni aivan plörinäksi, sillä pieni flunssa ei ottanut lähteäkseen. Onneksi sain kuitenkin pari ehjää kilpailua tehtyä.

Nyt olen aloittanut pyöräilystä 'off-seasonin'. Pientä urheilua tässä kuitenkin olen harrastanut. Eilen päädyin kahden vuoden jälkee rullaluistelemaan. (En kaatunut.) Tänään olen ollut jo noin kolme tuntia metsätöissä ja illalla ajattelin käydä testaamassa sählytaitojani. (Pyydän kuitenkin jo anteeksi jos satun hakkaamaan jonkun jalat tohjoksi.)

'Pitäisikö Lotan mennä armeijaan'-testitulosten äänet jakautuivat kaikille vaihtoehdoille suhteellisen tasan. Kuitenkin 40% äänistä meni vaihtoehdolle 'Sen pitää vain ja ainoastaan polkea pyörällä'. Toive siis toteutukoon. Olen kuitenkin hyvin pettynyt, että joku luulee minun olevan niin heikko, että en sitä täysvarustusta jaksaisi kantaa.. Eihän minun sitten olisi koskaan pitänyt jaksaa oikein mitään muutakaan raskasta? (Kuten pyöräilyä, hah?) Ja huomennakin olen menossa metsään taas rämpimään. Kokemusta siis olisi ainakin kosteista lokakuun päivistä, joten miksi ei siis öistäkin?

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Huomentapäivää kaikille pyöräilyfanaatikoille. Tänään oli tarkoituksena osallistua pyöräilybakkanaaleihin Belgian sydämessä, Flanderin aroilla, lehmänlannan ja sateen keskellä. Valitettavaa on, että aikeeksi tämä vain jäikin, sillä eilen illalla minua kiukutti. Olennaista kisaamattomuuden kannalta on tietenkin kiukutuksen syy, ei niinkään itse kiukutus. Eli, olo oli/on kuin mankeloidulla, lahnamainen, hengitys kuiva jne.

Olen siis taas kipeänä, voihan fagerholm!

Olo ei kuitenkaan aivan mahdoton, eikä lämpöä ole, joten
toiveissa siintää ihmeparantuminen huomiselle, ja että jotenkin saisi vielä tämän vihoviimeisen kisaviikon vedettyä läpi, kunnialla tai ilman.

Asiasta asepalvelukseen: aamiaispöydässä paljastin palasen sisimpääni; olen misandristi, näin vapaasti ilmaistuna. Toisin sanoen, tahdon armeijaan. Komentamaan miehiä, alistamaan, nöyryyttämään. Kenties myös koettelemaan omia rajojani, mutta se on sivuseikka. Teltassa en tahtoisi nukkua, ainakaan syyssateilla. Raja se on sekin.

Mainittakoon vielä, että minulta ei riitä ymmärrystä nettispekuloijille, jotka epäilevät uudistuneiden blogitekstieni olevan päihteidenkäytön seurausta. Kuulkaas ilvekset ja muut metsänelikot, sitä kutsutaan assosiaatiokyvyksi. Jos assosiaatiot nyt sattuvat osumaan logiikkahermoon, niin niistä voi muodostua nk. tajunnanvirta, joka taas voi olla monen saavuttamattomissa ilman luovuusjuomaa. Ja sellaisia juomia eivät urhelijat kisojen keskellä kuluta. Ugh.

perjantai 11. syyskuuta 2009

Oikein hyvää myöhäisiltaa rakkaat sananlaskijani.

Olen ja inhonsekaisin tuntein seurannut viimeisimmästä blogimerkinnästäni siittynyttä diskurssia internetin virtuaalimaailmassa, ja tavoistani poiketen olen päättänyt vastata useilla eri palstoilla esitettyihin suorastaan pöyristyttäviin syytöksiin, joiden mukaan blogini sisältö ei olisikaan omaan hengentuotettani. Tämä moraalisesti arveluttava syytös ei pidä paikkaansa, vaan on täyttä humpuukia.

Toinen väite, joka loputtomasta spekulaatiosta on derivoitavissa, on epäilys nollatoleranssin puutteesta. Tämäkin väite on paikkaansapitämätön, ja sen esittäjät tulisi alistaa vähintään kolmen tunnin mittaiselle Margareth Thatcherin kootut puheet- kimaralle. On kohtuutonta luulla, että naisurheilija voisi olla luova vain ja ainoastaan vaikutuksen alaisena tai jos on mies. Tai vieraillut Amsterdamissa. Tällainen luulo voidaan rinnastaa jopa sovinismiin, ja sellaisesta minä en pidä.

Päivän tapahtumiin: ajoin kolmen tunnin alivauhtisen (kyllä vain, triatlontermi) lenkin, jonka tarkoituksena on mitä ilmeisimmin ajaa alivauhtia. Älkää kysykö enempää. Lopun päivää vietin tylsistyneenä makuukammiossani, sillä aina ilahduttavan kohteliaat ja lipevät poikaset olivat viettämässä päivää jossain Flaamien Ardenneilla, mukulakivien ja seinänousujen valtakunnassa. Itse en valitettavasti reisi päässyt mukaan, sillä järkeiltävissä olevista syistä on selvää, että alivauhtisen harjoituksen aikaansaaminen edelläkuvatussa valtakunnassa ei olisi ollut kovinkaan suurella todennäköisyydellä mahdollista.

Seuraava starttini on sunnuntaina, yllätys yllätys, juurikin edellämainitulla alueella, joten jonkinlaista nousua on ainakin odotettavissa. Normaalisti en nousuista juurikaan innostu, mutta nyt minut on saatu psyykattua sellaiseen transsiin, että oksat pois kaikilta nousuilta ja muilta sen tapaisilta, possujuniltakin. Kunto nimittäin alkaa näyttää itseään, ja odotan viimeisistä kisoista vielä edellistä viikonloppua parempaa tulosta. Antaa siis reisien hoitaa puhumisen. Norjaksi.

Ehkä muuten olette, rakkaat lukijani, ihmetelleet miksi Norja esiintyy blogissani niin kovin tiheästi. Reisi. Se johtuu siitä yksinkertaisesta faktasta, että huoltopoikani (ne komeat) ovat olleet äärimmäisen kiinnostuneita kyseisestä maasta, ja alkaneet jopa opiskella norjaa lähestyäkseen mahdollisia morsian-ehdokkaita pyöräilykilpailujen yhteydessä, päästäkseen pikaisiin naimisiin ja saadakseen sitä kautta pikapassin Norjaan. Mutta miksi juuri Norja, kysytte. Kysymyksenne on oikeutettu ja looginen, mutta vastaus siihen ei sitä samaa ole. Poitsujen mukaan Norja on hieno maa, monipuolinen, pitkä, muttei kovin leveä. Kauniskin on kasvoiltaan mokoma.

Myönnettäköön, että edes naisen epälooginen logiikka ei aina pysy huoltajieni kannoilla, mutta siitä huolimatta reisi yritän ymmärtää. Ja pysyä kaukana, kun talon toisen päädyn huoneesta kantautuu iltaisin tyttömäinen kikatus. Reisi.

Lopuksi selvennettäköön, että tässä weblog- merkinnässä satunnaisen epäsäännöllisesti esiintyvät reisi- sanat on laitettu sinne ajanvietteeksi tietyillä foorumeilla vaikuttaville sananhavaitsijoille/laskijoille. On enemmän kuin palkitsevaa tietää olevansa hyödyksi ja huviksi, ehkä jopa päivän tarkoitukseksi tässä harmaassa syyssäässä.

torstai 10. syyskuuta 2009

Heipä hei kaikki ihkut pyöräilyihmiset! Tänne Belgiaan kuuluu oikein 
hyvää, aurinko paistaa maireasti siniseltä taivaalta kuin Naantalissa
konsanaan.

Ajoin lauantaina pyörällä kilpaa, kuten myös sunnuntaina ja
maanantaina. Uhmasin minulle osoitettuja vihjauksia, joiden mukaan
ajan jalat altani, jos starttaan kolmena päivänä putkeen, mutta hei,
ajamaanhan tänne on tultu, ja jos ne jalat on joskus ajettava altansa,
niin nyt on se aika, jos koskaan. Nih.

Lauantaina starttasin kermikseen Belgian rannikolla, jossa Atlantti
pauhaa rannoilla kuin tahtoen syödä suihinsa kaikki pienenpienet
pyöräiljätyttöset, ja tuuli, joka tahtoo nostaa korviin kaikki
kilpailua seuraavien tyttösten hamoset.
Kilpailu itsessään sujui aktiivisesti, joukkueenjohdon
tienvarsiohjeita seuraten.
Sijoitus ei ollut mikään erityinen, sillä pelotonilta karannut
tyttöporukka oli jo vienyt kaikki kärkisijat, ja kun peloton vyöryi
betonisten kuilujen läpi vellovana, hikisenä kollektiivina kohti
maaliviivaa, keskityin jo kuikuilemaan maalisuoralla odottavia, ah
niin komeita Chebicin huoltopoikia, jotka olivat saapuneet kaukaiseen
merenrantakylään seuraavaan femi-reisien jylläämistä keskellä
länsi-Flanderin tasankoja.

Sunnuntaina vuorossa oli startti, missäpä muualla kuin
länsi-Flanderissa. Tällä kertaa reitti oli ohi katolisen kirkon, ja
hartaana luterilaisena pidin tätä ehdottoman syrjivänä, tasa-arvoa
tulisi nimittäin vaalia myös kisareittien valinnassa. Kuin iskuna
kasvoille, tapahtui kisan aikana tilanne, joka olisi voinut tehdä
minusta osan katolista kirkkoa, kirjaimellisesti. Tämä jäi kuitenkin
vain kuriositeetiksi, onneksi, sillä kirkon kivinen seinä ei
houkutellut enempään. Itse kilpailu meni hiukan kuten lauantainakin,
ryhmä tyttöjä, mukaanlukien oman seurani misu, karkasi loppumatkasta,
joten vietin aikaa ns. kannella, odotellen sitä kuuluisaa massakiriä,
jossa reidet puhuvat ja keuhkot vinkuvat, kuin porsaat karsinassaan
keskellä Belgian tasankoja, joilla tuuli taukoaa harvoin ja sade
hukuttaa viimeisenkin toivonpilkahduksen. Sijoitus oli 11., eli
mukiinmenevä. Tämän voi tietenkin olettaa riippuvan mukista, mutta
otetaan nyt sellainen sopivanlainen. Ei muovinen.

Maanantain, tuo päivä, joka oli vievä jalat altani. Startti jossain
kaukana, liekö länsi-Flanderissa, iltapäivällä. Vuorossa normaalihko
70km:n kisa, ainoana erikoisuutenaan se, että se käytiin
kortteliradalla. Hmmm. Kisaan lähdettiin huoltopoikien mukaan
äärimmäisen rauhallisen oloisesti, mutta se vaikutelma murskaantui
heti ensimmäisen kierroksen lopulla, kun pieni mutta äärimmäisen
reidekäs joukkomme ilmaantui maalisuoralle kuin hiihtokisassa
konsanaan, pitkässä jonossa, reidet omaa kieltään puhuen. Omani
puhuivat norjaa.

Kilpailua värittivät useat, lukuisat, jopa loputtomat
irtiottoyritykset, jotka kuitenkin tulivat kiinniajetuiksi äärimmäisen
vahvan Iso-Britannian joukkueen toimesta. Itse tarkkailin tilannetta
ja päätin jopa sivuuttaa joukkueenjohdon ohjeet kovasta yrittämisestä
lopussa, odottaen sen sijaan loppukiriä, jossa koin olevani vahvoilla
tuona armon päivänä. Tulimme kuin tulimmekin kiriin yhtenä kappaleena,
ja viimeisen mutkaan jälkeen asemani olivat hyvät, ja nappasinkin
kiristä neljännen sijan. Parempaankin olisi ollut rahkeita, mutta
sellaista on kiriminen, marginaalit pieniä kuin millimetrit
viivaimessa. Kisa suurimpana antina oli kuitenkin hieno onnistuminen
juomapullon nappaamisessa vauhdista, mikä vapautti ilmoille suuren
huokauksen, jota kilpasisarukset sitten ihmettelivät kaiken sen tuskan
ohessa.

Tiistaina olikin sitten vuorossa palauttava harjoitus, sekä hiukan
sosiaalista turaamista huoltohommisssa, sillä oli huoltopoikien aika
ajaa kilpaa. Olin vaipua epätoivoon, sillä huoltaminen oli äärimmäisen
tylsää, mutta kohtalo puuttui peliin ja katkaisi toisen huoltopojan
ketjut, joten hän oli liittyvä seuraani loppukilpailun ajaksi.

Keskiviikon kohokohta oli ehdottomasti kaupunkiseikkailu Antwerpenin
ostoskadulla, josta tie vei kohti massiivista elokuvateatteria, jonka
todettiin olevan odotuksiin nähden edullinen, kunnes huoltopoikien
silmät olivat pudota päästänsä heidän nähdessään karkkien
pöyristyttävän 18.55? kilohinnan! Siinäpä kalvakoitui halvan
leffalipun hinta mielessä, ja ajotytöllä riitti naurettavaa aina
belgilaisen illan pimenemiseen saakka.

Lisäksi illan mentaalivelmuiluun, eikon valmennukseen kuului
hämähäkinsietoa ja sen metsästystä. Se oli iso ja pelottava, jopa
huoltopoikien mielestä. Itse en tosin edes kirkunut, vaikka mieleni
olisi tehnyt nostattaa ikkunat särkevä joiku, joka olisi vuodattanut
tummaa verta huoltopoikein korvista seitkytlukulaiselle
kokolattialaattamatolle.

Jatkon kilpailuohjelma sisältää kilpailuja. Oho! Seuraavat niistä ensi
viikonloppuna, sitä seuraavat myöhemmin, viisi niitä taitaa vielä
olla, ainakin. Tarkoituksena tuloksenteko, tavoitteena entistä parempi
tallipaikka ensi kaudelle, eteenpäinhän pyörällä mielummin on mentävä
kuin paikallaan pysyttävä, eiks ni?

torstai 3. syyskuuta 2009

Diddidiididii, moro!

Ekat kisat taas ajettu ja olen puoliksi jopa tyytyväinen! Eka startti meni ihan ok ja pääsin maaliin. Yritin jopa loppukiriä, mutta hyydähdin. Seuraavana päivänä jalat eivät toimineet ollenkaan ja seurauksena keskeytys. Aika surkealta kuulostaa, mutta lähtökohdat huomioon ottaen ja että kausi on ollut pitkä olen silti säilyttänyt pääni ja aion vielä jatkaa kisaamista. Tosin viime tiistain kisan jätin väliin ja tein vetoja.

Nyt muutenkin on, minusta, tullut hyviä treenejä ja voin jopa luvata, että tulevana lauantain kisassa ajo voi olla hyvää. Treenamiseeni on vaikuttanut pari pientä seikkaa, jotka ovat a) treeniseura ja b) poikaystävän visiitti Belgian Loenhoutissa. Lenkkiseurana täällä polkee viime vuoden Mr.Turistipyöräilijä ,jonka kuvan voitte myös pongata viime vuoden kevään blogikirjoituksista, ja Teemu V, joka tälläkin hetkellä on valmistautumassa tulevaan koitokseen. Peukut siis pystyyn. Tällä kertaa kuitenkin minun huoltoammattitaitoni jäävät Loenhouttiin, sillä autossa ei ollut enää tilaa...